Naamakirjasta naimaleffaan?

On tuo facebook vaan melkoinen ilmestyskirjan peto kumminkin. Katselin tiistaina tv-kanava Neloselta dokumentin, jossa viattomankaunis nuori suomalaisnainen kertoi päätyneensä pornoleffan kuvauksiin facebookista rekrytoituna. Ihan vapaaehtoisesti totta kai, mutta olikohan tytön medialukutaito ajan tasalla? Mallikuvia oli kuulemma alunperin pitänyt otattaa, ehkä semmoisia rohkeammanpuoleisia... vaan kuvauspaikalla paljastui, että tositoimiin pitäisi ryhtyä, eikä neitokainen tohtinut enää perääntyä. Toimittajan kysymykseen poikaystävästä näyttelijätär totesi, ettei taida olla sellaista enää tämän kuvaussession jälkeen.

Sanotaan, ettei kukaan tule kotoa hakemaan -- mutta facebookista tullaan hakemaan. Muiden muassa Big brother -show'hun on värvätty osallistujia facebookista. Pitäisikö Suomessa perustaa jokin mopokorttiin verrattava media-ajokortti, joka olisi edellytys netissä toimimiseen omalla nimellä? Tällainen teoriakurssi voisi painottaa niitä riskejä, joita oman nimen ja kuvan julkaiseminen netissä aiheuttaa itse kullekin ja joskus vieläpä omille läheisillekin. Mediakasvatuksen johdantokurssin luennolla käsiteltiin tätäkin aihetta, sopiiko omien lasten kuvia tai nimitietoja julkistaa netissä. Harva ehkä tulee miettineeksi mahdollisia uhkakuvia, sillä kuvien ei ajatella leviävän omaa kaveripiiriä kauemmas. Totuus voi olla tarua ihmeellisempää.


----------------
Viite: Timo Portimojärven luennot, syksy 2009, kurssilla MekaP1.

Kuka lohduttaisi nyytiä...

Kuka lohduttaisi nyytiä, joka ahdistuu mediasta?

Välitehtävänä piti käsitellä jotain aihetta, joka huolettaa minua nuorten mediakäytössä. Vaikea nimetä vain yhtä asiaa, sillä niin moni asia huolettaa. Muissa blogeissa ja moodlen keskustelussa onkin tullut esille tosi monta huolenaihetta.

Tuonpa nyt esiin yhden hyvin lievän huolenaiheen, joka on välillä puhuttanut eräälläkin keskustelufoorumilla. Jos netin keskustelupalsta on vapaa kaikenikäisille ja keskustelu pyörii pääosin jonkin harrastuksen ympärillä (esim. lemmikkieläinten), keskustelijoiksi saattaa ajautua melko nuoriakin osanottajia. Tämän oli huomannut myös Suvi Tuominen, joka pohti lasten verkkokeskusteluja artikkelissaan Viisaana verkkoon (ÄOL vuosikirja 2007, s. 93). Aikuiset kuitenkin haluavat välillä puhua "aikuisten juttuja", esimerkiksi seksi- ja parisuhdeasioita. Pitäisikö kyseiset ketjut merkitä otsikkoon jotenkin? Eihän se merkintä estä lasta lukemasta, mutta herättää ehkä lukijan miettimään, haluanko tosiaan lukea tämän ketjun.

Lukijan huomiointi keskustelupalstoilla on kyllä minun nähdäkseni lisääntynyt. Jos ketjussa on jokin raju valokuva, otsikossa voi olla merkintä [Ei herkille!] tai tv-sarjaa käsittelevässä ketjussa voi olla [spoilausvaara]. Näin lukijalla on mahdollisuus suojella itseään.

Lapselle haluaisin opettaa tällaisen varovaisuuden erityisesti netissä linkkien klikkaamiseen. Ei ole kiva kokemus, jos viattomasti klikkaa linkkiä ja sieltä pamahtaa joku goatse tai matotissi.


----------
Viite: Suvi Tuominen 2007: Viisaana verkkoon. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjasta Elämään bittien kanssa [toim. Heljä Haapamäki-Niemi ja Sari Noponen].

Kriittisyys - pois se minusta!

Kukapa tohtisi tällaisella kurssilla (tai muutenkaan) myöntää olevansa kritiikitön mediankuluttaja? Niin, en minäkään. En siis usko kaikkea, mitä lukee "mustaa valkoisella" tai pikseleitä ruudulla. Joskus minua vaan ärsyttää sellainen ylenpalttinen kriittisyys pelkän kritisoinnin vuoksi.

Ei ole olemassa objektiivista tekstiä. Kaikki on subjektiivista, kaikki teksti suodattuu tekijänsä näkökulman kautta. Kenties ei ole olemassa edes objektiivista todellisuutta, ehkä kaikki tässä maailmassa on vain näkökulmia. Kannattaako sitten siis ärsyyntyä ja kritikoida niin kauheasti lukiessaan "puolueellista mediaa". Totta kai se on puolueellista. Sitä tekevät ihmiset, se ei ole mitään taivaasta annettua Jumalan sanaa! Aplodit siitä, että tunnistaa tekstistä kirjoittajan näkökannan, mutta entä sitten? No esimerkiksi jotkut tuttavani eivät voi edes avata Aamulehteä, koska se on liian ärsyttävää.

Minusta se alkaa mennä jo vähän liian pitkälle. Minäkin välttelen tiettyjä keskustelufoorumeja tai ainakin niiden tiettyjä ketjuja, jos tiedän aihepiirin ärsyttävän liikaa sen hetkiseen mielentilaani nähden, mutta tavallinen sanomalehti ei yleensä ylitä kipukynnystä. Sanomalehden aiheet eivät kosketa persoonaani eivätkä minulle henkilökohtaisesti rakkaita asioita, joten lehtijuttuja voin lukea ilman sydänveren purskahduksia. Mielipidepalsta saattaa joskus aiheuttaa savun kehittymistä aivoissa, mutta sehän onkin tekstityypiltään verrattavissa foorumikirjoitteluun.

Kuka ATK:ta tarvii?

Niin, sitä minä mietin yläasteella ja lukiossa, kun olisi voinut ottaa valinnaisia ATK-kursseja. En minä ainakaan, tai jos nyt jotain tarvii, niin sen voi opetella kotonakin. Enkä silti hirveesti jaksanut kotona opetella, mutta tarvittaessa sain ohjausta äidiltäni, joka toimi atk-opettajana. Sitten ne asiat tulivat vastaan muissa opinnoissa, kun tarvittiin tekstinkäsittelyä esitelmien tekoon ja taulukkolaskentaa fysiikan työselostuksiin. Minun aikanani ATK-opetus taisi olla kouluissa enemmän ohjelmien ja koneiden käyttämistä kuin mediakasvatusta. Lukiossa sitten opeteltiin vähän jotain hakukoneiden käyttöä (mm. uskonnontunneilla!), mutta lukio ei järjestänyt esim. sähköpostiosoitteita oppilaille. Koulun tiedotus ei vielä toiminut sähköisessä mediassa 90-luvun Pälkäneellä.

Kouluopetuksessa mediakasvatus sisälsi lähinnä sanomalehdet ja tv-ohjelmat. Etenkin lukiossa äidinkielenopettaja koitti saada meidän päihimme iskostettua mediakriittisyyttä, kun katselimme jotain tv:n talk show'ta tunneilla. Ei siitä silti mitään oikein mieleen jäänyt silloin. Oli vaan mukavaa, että tuntia kului tv:n katseluun, ei sen opetuksellista arvoa osannut ajatella. Harmi, saattoihan opettajalla olla hyvinkin pätevät pedagogiset agendat taustalla.

Itse olen mediakasvattanut isoäitini käyttämään kännykän tekstareita. Äitiäni olen opastanut facebookin käytössä. Onhan se mukava huomata, ettei itse ole enää pelkkä vastaanottava osapuoli, vaan minulla on läheisilleni jotain annettavaa, jotain mitä he haluavat oppia.

Mediakasvatusta olen siis saanut tavalla jos toisellakin: sekä "virallista tietä" koulussa, että epävirallisesti kotona ja kavereilta. Tärkein vertaisopettaja taisi olla se kaverini, joka opasti minut irkkaamisen maailmaan. IRC:n merkitystä elämälleni en osaa yhtäkkiä yhdessä lauseessa analysoidakaan, mutta luultavasti olisin viettänyt 10 vuotta elämästäni hyvin eri tavalla, jos en olisi kyseiseen mediaan tutustunut teini-ikäisenä.

Yks median määrittely, kiitos.

Voi mahoton, miten paljon noita blogeja pukkaa tälle kurssille! Olisi tosi mielenkiintoista lukea niitä kaikkia tai ainakin monia, mutta vuorokaudesta loppuu aika kesken. Välillä pitäisi itsekin jotain kirjoittaa. Toisten blogeista näyttää löytyvän hyviä ajatuksia ja virikkeitä jo nyt, itselle tulee rimakauhu ja julkaisupaineita. Lukijoistahan tässä taistellaan keskenämme, eikö niin? Nyt siis yritän epätoivoisesti pitää teidät armaat lukijani mukanani kurssin hamaan loppuun asti!

Eräs blogini lukija herätti minut kysymyksellä, mitä kaikkea media on. Itse yritän ajatella käsitettä 'media' mahdollisimman laajasti, mutta törmään jatkuvasti siihen, että sekoitan käsitteet 'teksti' ja 'media'. Tekstithän ovat muutakin kuin kirjallisia tuotoksia, on myös suullisesti tuotettuja tekstejä. Oikeastaan kaikki tuotettu kieliaines on tekstiä. Kaikki teksti ei kuitenkaan ole mediatekstiä. Onneksi on Wikipedia, joka määrittelee asian puolestani:

Media voi viitata sekä tiedon tallentamiseen (esimerkiksi levyke, kiintolevy) että tiedon lähettämiseen (esimerkiksi Internet, televisio, radioaalto). --
Media on nykyään hyvinkin laaja käsite. Se voi olla lehtien, television ja radion ohella vaikkapa valokuva, kahvilan servietti, polttoainepumppu tai kuumailmapallo. -- Yleiseltä merkitykseltään media on mikä tahansa joukkoviestin.

Oleellista on siis väline. Mitäs sitten tuo joukkoviestin tarkoittaa tässä yhteydessä? Viestintävälinettä, jonka avulla sama viesti voitaisiin välittää kokonaiselle joukolle ihmisiä? Mielestäni tuo ei juurikaan rajaa median käsitettä, sillä lähes mikä tahansa väline voi tarvittaessa välittää viestin useille henkilöille. Otetaan esimerkiksi kirje: tavallisesti sen lukee vain yksi ihminen eli kirjeen vastaanottaja, mutta kiertokirje välittää viestin jo sadoille ihmisille. Wikipedian teksti korostaa sitä, että pelkkä väline ei vielä tee mediaa, vaan mukaan tarvitaan sisältö eli mediateksti. Tämä 'teksti' voi olla myös kuvia tai symboleja, eikä se välttämättä sisällä lainkaan kirjoitettua tai puhuttua kieltä. Siksi pohdin, onko kellonajan katsominen kännykästä mediaa? Kännykkä on joukkoviestin ja kellonaika on sisältöä. Mielipiteitä?

Olen vasta selaillut kurssikirjaamme (Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007), ja tähän mennessä en huomannut sieltä selkeää median määrittelyä. Toki on oletettavaa, että mediakasvatuksesta kiinnostuneet lukijat ovat jo muodostaneet käsityksensä siitä, mitä on media.

Yks tavallinen mediapäivä

Mediaa käytetään kuin pikaruokaa, mieluiten se otetaan mukaan ja "syödään" matkalla. Ei ole aikaa jäädä ravintolaan - paitsi ehkä rautatieasemalla junaa odotellessa. Media on läsnä joka paikassa, sitä tulee naposteltua huomaamatta pitkin päivää. Kurssin eka välitehtävä liittyykin juuri tähän: kirjaa ylös kaikki media, jota olet kuluttanut yhden vuorokauden aikana.

Maanantai 7.9.2009

- Hain Aamulehden eteisestä ja vilkaisin etusivun otsikot ennen yliopistolle lähtöä.
- Luin bussissa selkänojiin liimatut mainokset (mainostaja oli www.rauta.fi).
- Olin unohtanut kännykän kotiin, joten luentotauolla lähetin sähköpostia miehelleni lounastreffeistä. Samalla tuli vilkaistua Tampereen yliopiston etusivua.
- Ainedidaktiikan tunnilla katselin PowerPointeja, luin pari artikkelia, ja katsoin pari videota YouTubesta. Nämä kaikki mediapätkät tarjosi siis kurssin opettaja meille oppilaille. Mediakasvatuksen luennolla taidettiin katsella jotain mediaesitystä myös.
- Kotimatkalla bussissa lueskelin seiskaluokan äikänkirjaa Taito.
- Kotiin tultuani selasin postin tuomat mainokset ja avasin tietokoneeni. Luin sähköpostit ja seuraamani nettifoorumit, vilkaisin kaveriporukan irkkikanavan (ei mitään kommentteja). Luin myös facebookin etusivun uusimmat päivitykset.
- Mieheni luukutti musiikkia Spotifystä, väliin sieltä kuului mainoksia.
- Kun kotitöiltä ja vauvanhoidolta ehdin, luin hetkittäin sanomalehtiä, joita en ollut viikonloppuna ehtinyt lukea.
- Illan mittaan kävin välillä tietokoneella katsomassa, onko tullut uusia viestejä sähköpostiin, facebookiin, keskustelufoorumeille, irkkiin tai meseen. Kirjoitin yhden vastauksen foorumipalstalle ja tykkäilin facebookissa, pari kommenttiakin kirjoitin kavereille. Pitäisi varmaan sitä facebook-tilaakin päivittää taas...
- Perustin blogin ja kirjoitin ensimmäisen juttuni siihen.
- Pelasin lautapeliä.

+ Sikäli erikoinen päivä, etten avannut tv:tä ollenkaan.