Tämän kirjoituksen myötä toivon opintopistehanojen avautuvan tältä syksyltä, siitä otsikko. :) Otsikko viittaa samalla sopivasti medialukutaitoon. Kuten Reijo Kupiainen MekaP1:n luennolla torstaina 1.10.2009 tähdensi ja kuten kurssikirjan artikkelissa "Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen" (Lipponen 2007, s. 51-52) mainittiin, termi lukutaito merkitsee paitsi luku- myös kirjoitustaitoa. Media(luku)taito sisältää myös kyvyn löytää tiedon eli tekstin äärelle, ja vieläpä kyvyn analysoida ja tulkita tekstejä (Kupiainen 2009).
Mainitussa Lasse Lipposen artikkelissa (s. 51) todetaan, että yleisen mediaosaamiset keskeiset taidot hankitaan koulutuksen ja opetuksen kautta. Onko peruskoulun opettajilla sitten riittävästi mediakompetenssia mediaopetukseen, vai taluttaako sokea rampaa? Tänä vuonna uutisoitiin, miten iso osa äidinkielenopettajista ei edes aio opetella uuden digitaalisen median käyttöä (kuten mese, facebook, etc.). Tokikaan yksittäiset ohjelmat tai sivustot, kuten Messenger tai Irc-galleria, eivät ole mikään mittapuu yleiseen mediaosaamiseen. Lipponen (s. 53) huomauttaakin, että "periaatteessa mitä tahansa mediatekstiä, kirjoitettua tai kuvallista, voi lähestyä retorisesta näkökulmasta ja esittää sille kysymyksiä". Kyseessä on siis kriittinen tapa lukea mediaa, välineestä viis.
Mediatekstit ovat kuitenkin tilanne- ja kontekstisidonnaisia, kuten muutkin tekstit. Emme me kai turhaan opiskele erilaisia tekstilajeja koulussa? Lipposen artikkeli kyseenalaistaakin kontekstista riippumattoman mediaosaamisen ja päätyy siihen, että mediaosaamisella on "vahva sidos johonkin tiettyyn mediaan, sen sisältöön ja välineisiin" (emt. s. 54).
Artikkelista sain sellaisen käsityksen, että yleistä mediaosaamista eli kriittistä lukutaitoa voi opettaa, mutta paikallinen mediaosaaminen eli jonkin tietyn viestimen hallinta opitaan ensisijassa käyttämällä ko. mediaa. Artikkeli kannustaa siis tekemällä oppimiseen: "Jotta ihminen voisi kasvaa toimijuuteen, tulee yhteisön kohdella häntä aktiivisena subjektina, ei vain esimerkiksi koulutuksen tai kasvatuksen kohteena" (s. 57). Rohkeasti siis opettajatkin käyttämään itselleen uusia mediavälineitä ja oppimaan oppilaiden kanssa yhdessä.
------------
Lähde
Lasse Lipponen 2007: Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. - Näkökulmia mediakasvatukseen (Toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen), s. 51-59.
perjantai 9. lokakuuta 2009
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Naamakirjasta naimaleffaan?
On tuo facebook vaan melkoinen ilmestyskirjan peto kumminkin. Katselin tiistaina tv-kanava Neloselta dokumentin, jossa viattomankaunis nuori suomalaisnainen kertoi päätyneensä pornoleffan kuvauksiin facebookista rekrytoituna. Ihan vapaaehtoisesti totta kai, mutta olikohan tytön medialukutaito ajan tasalla? Mallikuvia oli kuulemma alunperin pitänyt otattaa, ehkä semmoisia rohkeammanpuoleisia... vaan kuvauspaikalla paljastui, että tositoimiin pitäisi ryhtyä, eikä neitokainen tohtinut enää perääntyä. Toimittajan kysymykseen poikaystävästä näyttelijätär totesi, ettei taida olla sellaista enää tämän kuvaussession jälkeen.
Sanotaan, ettei kukaan tule kotoa hakemaan -- mutta facebookista tullaan hakemaan. Muiden muassa Big brother -show'hun on värvätty osallistujia facebookista. Pitäisikö Suomessa perustaa jokin mopokorttiin verrattava media-ajokortti, joka olisi edellytys netissä toimimiseen omalla nimellä? Tällainen teoriakurssi voisi painottaa niitä riskejä, joita oman nimen ja kuvan julkaiseminen netissä aiheuttaa itse kullekin ja joskus vieläpä omille läheisillekin. Mediakasvatuksen johdantokurssin luennolla käsiteltiin tätäkin aihetta, sopiiko omien lasten kuvia tai nimitietoja julkistaa netissä. Harva ehkä tulee miettineeksi mahdollisia uhkakuvia, sillä kuvien ei ajatella leviävän omaa kaveripiiriä kauemmas. Totuus voi olla tarua ihmeellisempää.
----------------
Viite: Timo Portimojärven luennot, syksy 2009, kurssilla MekaP1.
Sanotaan, ettei kukaan tule kotoa hakemaan -- mutta facebookista tullaan hakemaan. Muiden muassa Big brother -show'hun on värvätty osallistujia facebookista. Pitäisikö Suomessa perustaa jokin mopokorttiin verrattava media-ajokortti, joka olisi edellytys netissä toimimiseen omalla nimellä? Tällainen teoriakurssi voisi painottaa niitä riskejä, joita oman nimen ja kuvan julkaiseminen netissä aiheuttaa itse kullekin ja joskus vieläpä omille läheisillekin. Mediakasvatuksen johdantokurssin luennolla käsiteltiin tätäkin aihetta, sopiiko omien lasten kuvia tai nimitietoja julkistaa netissä. Harva ehkä tulee miettineeksi mahdollisia uhkakuvia, sillä kuvien ei ajatella leviävän omaa kaveripiiriä kauemmas. Totuus voi olla tarua ihmeellisempää.
----------------
Viite: Timo Portimojärven luennot, syksy 2009, kurssilla MekaP1.
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Kerro kerro kuvastin
Kuva nappaa ihmisen mielenkiinnon ensimmäisenä. Niin se vain on, ja sitä tietoa käytetään mediassa totta kai hyväksi. Kuvan sisältö rekisteröidään jopa ennen lööppiä, muusta tekstistä puhumattakaan. Siksi kai iltapäivä- ja juorulehtien mainoksessa/kannessa on usein johonkin pikku-uutiseen liittyvä julkkiksen kuva, vaikka pääuutinen liittyisi muuhun aiheeseen. Katse kiinnittyy kuvaan, julkkis herättää mielenkiinnon. Parastahan on tietysti se, jos kuva ensikatsomalta näyttää liittyvän siihen isoon lööppiin, ja totuus selviää vasta lähemmin tarkasteltuna... Näinkin on meikäläiselle joskus käynyt. En tiedä, kertooko se enemmän toimittajan taidosta luoda mielleyhtymiä vai minun kummallisesta ajatuksenjuoksustani.
Artikkelissaan Herkkusuille makeita (ÄOL vuosikirja XLIX: Tuokio kuvia) Merja Salo antaa apuvälineitä (mainos)kuvan analysointiin. Artikkeliin oli koottu 10 kysymystä, joiden avulla kuvaa ja sen sanomaa voi avata. Ensimmäinen kysymys lähti heti käsittelemään taustatekijöitä: "kuka tällä kuvalla myy ja mitä?" Kysymystä voi mielestäni hyödyntää muutenkin kuin mainoskuvien tutkimiseen. Kuka tämän kuvan on ottanut/tehnyt ja miksi? Myös uutis- ja taidekuvalla on tekijänsä, jotka valitsevat ja rajaavat kuvansa kohteen tietoisesti.
Minua kiinnosti erityisesti kysymys kuvan harmonisuudesta ja dynaamisuudesta. Opin Merja Salon artikkelista, että kolmion muoto luo kuvaan voimakasta dynamiikkaa, ympyrä puolestaan harmoniaa. Mitähän muut muodot ilmaisevat? Minkälainen tunne tulee katsellessa vaikkapa neliötä? Lisäksi opin, että horisontaalinen eli vaakatason viiva edustaa harmoniaa ja vertikaalinen eli pystysuuntainen viiva on vauhdikas ja dynaaminen. Kulmasta kulmaan kulkeva lävistäjä on artikkelin mukaan hyvin voimakas ilmaisukeino.
Näitä tietoja voi käyttää hyväkseen, kun yrittää vaikuttaa kuvien avulla yleisöön (tai tulkita kuvien vaikuttavuutta). Arjessa ei yleensä ehdi syventyä kovin tarkasti kuva-analyysiin, mutta tällaiset nyrkkisäännöt voivat antaa jotain osviittaa siitä, miksi minulle tulee tietynlainen tunne katsellessani jotain kuvaa. Miksi jotkut kuvat rauhoittavat ja toiset antavat energiaa? Hyvin suuri merkitys tässä on myös väreillä. Väreistä on esitetty joitain "universaaleja totuuksia", mutta eri väreillä on monia merkityksiä eri kulttuureissa ja samankin kulttuurin sisällä eri henkilöt reagoivat niihin eri tavoin. Ihmiset jopa näkevät värit keskenään erilailla: onko sinusta tämän bloggerin tunnus (B-kirjain neliössä) oranssi vai punainen? Ovatko liikennevalojen värit punainen, keltainen ja vihreä vai punainen, oranssi ja vihreä? Entä mitä Aku Ankka vastasi, kun häneltä kysyttiin "minkä värinen on porkkananpunainen porkkana"?
--------------------
Viite
Merja Salo 2005: Herkkusuille makeita. - Kiiskinen, Satu ja Virkkunen, Johanna (toim.), Tuokio kuvia. Äidinkielen opettajain liitto 2005, 21-30.
Artikkelissaan Herkkusuille makeita (ÄOL vuosikirja XLIX: Tuokio kuvia) Merja Salo antaa apuvälineitä (mainos)kuvan analysointiin. Artikkeliin oli koottu 10 kysymystä, joiden avulla kuvaa ja sen sanomaa voi avata. Ensimmäinen kysymys lähti heti käsittelemään taustatekijöitä: "kuka tällä kuvalla myy ja mitä?" Kysymystä voi mielestäni hyödyntää muutenkin kuin mainoskuvien tutkimiseen. Kuka tämän kuvan on ottanut/tehnyt ja miksi? Myös uutis- ja taidekuvalla on tekijänsä, jotka valitsevat ja rajaavat kuvansa kohteen tietoisesti.
Minua kiinnosti erityisesti kysymys kuvan harmonisuudesta ja dynaamisuudesta. Opin Merja Salon artikkelista, että kolmion muoto luo kuvaan voimakasta dynamiikkaa, ympyrä puolestaan harmoniaa. Mitähän muut muodot ilmaisevat? Minkälainen tunne tulee katsellessa vaikkapa neliötä? Lisäksi opin, että horisontaalinen eli vaakatason viiva edustaa harmoniaa ja vertikaalinen eli pystysuuntainen viiva on vauhdikas ja dynaaminen. Kulmasta kulmaan kulkeva lävistäjä on artikkelin mukaan hyvin voimakas ilmaisukeino.
Näitä tietoja voi käyttää hyväkseen, kun yrittää vaikuttaa kuvien avulla yleisöön (tai tulkita kuvien vaikuttavuutta). Arjessa ei yleensä ehdi syventyä kovin tarkasti kuva-analyysiin, mutta tällaiset nyrkkisäännöt voivat antaa jotain osviittaa siitä, miksi minulle tulee tietynlainen tunne katsellessani jotain kuvaa. Miksi jotkut kuvat rauhoittavat ja toiset antavat energiaa? Hyvin suuri merkitys tässä on myös väreillä. Väreistä on esitetty joitain "universaaleja totuuksia", mutta eri väreillä on monia merkityksiä eri kulttuureissa ja samankin kulttuurin sisällä eri henkilöt reagoivat niihin eri tavoin. Ihmiset jopa näkevät värit keskenään erilailla: onko sinusta tämän bloggerin tunnus (B-kirjain neliössä) oranssi vai punainen? Ovatko liikennevalojen värit punainen, keltainen ja vihreä vai punainen, oranssi ja vihreä? Entä mitä Aku Ankka vastasi, kun häneltä kysyttiin "minkä värinen on porkkananpunainen porkkana"?
--------------------
Viite
Merja Salo 2005: Herkkusuille makeita. - Kiiskinen, Satu ja Virkkunen, Johanna (toim.), Tuokio kuvia. Äidinkielen opettajain liitto 2005, 21-30.
maanantai 28. syyskuuta 2009
On mulla mediapaasto, sulla häät.
Vaikkei tätä tehtävää tarvinnutkaan kommentoida blogissa, teen sen silti.
Vietin mediapaastoa kuin luonnostaan lauantaina 19.9. Koko kyseinen lauantaipäivä kului aamusta iltamyöhään serkkuni hääjuhlien parissa. Ei siinä ehtinyt mediaa kuluttaa. Eipä se tosin haitannutkaan, en ehtinyt mediaa kaivata siinä tohinassa (toimitin katsokaas itse tärkeää kaason tehtävää). Sunnuntaina sen sitten huomasi, että facebookiin oli kertynyt monta lukematonta tapahtumaa ja keskustelupalstoilla oli myös kivasti luettavaa.
Olen lähes riippuvainen netistä ja sen palveluista, tsekkaan monta kertaa päivässä sähköpostin ja muut härpättimet. Silti täydellinen nettilakko silloin tällöin rauhoittaa mieltä mukavasti. Erityisen hienona kokemuksena olen pitänyt retriitinomaista hiljentymistä Taizén ekumenisessa yhteisössä Ranskassa. Olen käynyt siellä kahdesti. Ensimmäinen vierailu kesti viikon, toinen oli hiukan lyhyempi visiitti. Siellä on mukavasti irrallaan muusta maailmasta, sitä keskittyy vain nykyhetkeen ja -paikkaan. Ei uutisia, ei nettiä, vain tiskivuorot ja rukoushetket, raamattupiirit ja uudet ihmiset. Elämä on muutaman päivän ajan keskittynyt olennaiseen: koska syödään ja mitä on ruokana. :)
Taitaisi pieni retriitti olla paikallaan jo tässä vaiheessa syksyä, tunnistan itsessäni yhä selvemmin opiskelustressin vaikutukset. Loppukevennyksenä(?) Yrjö Jylhän runo, johon otsikossa tällä kertaa intertekstuaalisesti viittasin:
Vietin mediapaastoa kuin luonnostaan lauantaina 19.9. Koko kyseinen lauantaipäivä kului aamusta iltamyöhään serkkuni hääjuhlien parissa. Ei siinä ehtinyt mediaa kuluttaa. Eipä se tosin haitannutkaan, en ehtinyt mediaa kaivata siinä tohinassa (toimitin katsokaas itse tärkeää kaason tehtävää). Sunnuntaina sen sitten huomasi, että facebookiin oli kertynyt monta lukematonta tapahtumaa ja keskustelupalstoilla oli myös kivasti luettavaa.
Olen lähes riippuvainen netistä ja sen palveluista, tsekkaan monta kertaa päivässä sähköpostin ja muut härpättimet. Silti täydellinen nettilakko silloin tällöin rauhoittaa mieltä mukavasti. Erityisen hienona kokemuksena olen pitänyt retriitinomaista hiljentymistä Taizén ekumenisessa yhteisössä Ranskassa. Olen käynyt siellä kahdesti. Ensimmäinen vierailu kesti viikon, toinen oli hiukan lyhyempi visiitti. Siellä on mukavasti irrallaan muusta maailmasta, sitä keskittyy vain nykyhetkeen ja -paikkaan. Ei uutisia, ei nettiä, vain tiskivuorot ja rukoushetket, raamattupiirit ja uudet ihmiset. Elämä on muutaman päivän ajan keskittynyt olennaiseen: koska syödään ja mitä on ruokana. :)
Taitaisi pieni retriitti olla paikallaan jo tässä vaiheessa syksyä, tunnistan itsessäni yhä selvemmin opiskelustressin vaikutukset. Loppukevennyksenä(?) Yrjö Jylhän runo, johon otsikossa tällä kertaa intertekstuaalisesti viittasin:
Häätanhu
On ilo sulla, mut suru mulla,
on mulla hautajaiset, sulla häät.
Siis kätes anna nyt morsianna,
kun viime kerran minut vielä näät.
Sun häitäs tanssaan, mut kohta kanssaan
vie manan immet mua karkeloon.
Sun onnes tähden pois täältä lähden,
sun silmäs siunaten mua seuratkoon.
Pian päätät tanhus, oot kohta vanhus,
mut ikinuorna minut aina näät.
Luo tuonetarten käyn häitä varten,
on sulla hautajaiset, mulla häät.
Näihin kepeisiin tunnelmiin päätämme tältä illalta.
torstai 24. syyskuuta 2009
Ylen onnellinen mediakäyttäjä
Hah haa, fiksuimmat jo hoksasivat sanaleikkini otsikossa. Katselin eilen onnellisena Ylen tv-ohjelmia, Mansikkapaikkaa ja Elämä pelissä -ohjelmaa. Kyllä oli leppoista kuunnella ja katsella Mikko Kuustosen rauhallisesti haastattelemaa Eila Roinetta, joka tarinoi kotoisella murteella. Elämä pelissä kirvoitti tietysti kyyneleet Ville Pusan puoliorvon tyttären vuoksi.
Tämän media-annoksen jälkeen rupesin miettimään omia medialukutaitojani. Ainakin osasin ohjelman loputtua surffata juontajan kehotuksesta osoitteeseen yle.fi/elamapelissa ja tehdä siellä onnellisuustestin. Osaan myös blogissani kertoa siitä teille. Tekniset taidot siis lienevät tyydyttävällä tasolla.
Kriittisestä arvioinnista en sitten osaa sanoa. Huomaan liian usein valuvani vastaanottajan rooliin, tai vaikutun niin paljon näkemästäni, että tunteet alkavat hallita järjen sijaan. Sanotaanhan sitä, että ihminen on taipuvainen pitämään ensivaikutelman mukaisen ajattelutavan, vaikka myöhemmin saisi päinvastaista informaatiota. Toivottavasti en sentään ole aivan niin uppiniskainen, vaan mielestäni osaan myös tuulettaa näkemyksiäni uuden tiedon valossa.
Kantapään kautta olen oppinut myös sen, miten laaja yleisö netissä julkaistulla kirjoituksella voi olla, vaikka sen kirjoittaisi nimimerkin suojissa jollakin syrjäisellä keskustelufoorumilla. Kokemuksista huolimatta on edelleen kovin helppo langeta lörpöttelyyn, kun kuvittelee lukijoiden olevan vain niitä vanhoja tuttuja foorumikavereita. Vaikka foorumitekstin voisikin poistaa jälkeenpäin, se on voinut jo tallentua hakukoneiden muistiin, tai se on talletettu jonkun vastausviestiin, tms. Tästä varoittaa myös Suvi Tuominen artikkelissaan Viisaana verkkoon (s. 93).
-----
Viite: Suvi Tuominen 2007: Viisaana verkkoon. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjasta Elämään bittien kanssa [toim. Heljä Haapamäki-Niemi ja Sari Noponen].
Tämän media-annoksen jälkeen rupesin miettimään omia medialukutaitojani. Ainakin osasin ohjelman loputtua surffata juontajan kehotuksesta osoitteeseen yle.fi/elamapelissa ja tehdä siellä onnellisuustestin. Osaan myös blogissani kertoa siitä teille. Tekniset taidot siis lienevät tyydyttävällä tasolla.
Kriittisestä arvioinnista en sitten osaa sanoa. Huomaan liian usein valuvani vastaanottajan rooliin, tai vaikutun niin paljon näkemästäni, että tunteet alkavat hallita järjen sijaan. Sanotaanhan sitä, että ihminen on taipuvainen pitämään ensivaikutelman mukaisen ajattelutavan, vaikka myöhemmin saisi päinvastaista informaatiota. Toivottavasti en sentään ole aivan niin uppiniskainen, vaan mielestäni osaan myös tuulettaa näkemyksiäni uuden tiedon valossa.
Kantapään kautta olen oppinut myös sen, miten laaja yleisö netissä julkaistulla kirjoituksella voi olla, vaikka sen kirjoittaisi nimimerkin suojissa jollakin syrjäisellä keskustelufoorumilla. Kokemuksista huolimatta on edelleen kovin helppo langeta lörpöttelyyn, kun kuvittelee lukijoiden olevan vain niitä vanhoja tuttuja foorumikavereita. Vaikka foorumitekstin voisikin poistaa jälkeenpäin, se on voinut jo tallentua hakukoneiden muistiin, tai se on talletettu jonkun vastausviestiin, tms. Tästä varoittaa myös Suvi Tuominen artikkelissaan Viisaana verkkoon (s. 93).
-----
Viite: Suvi Tuominen 2007: Viisaana verkkoon. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjasta Elämään bittien kanssa [toim. Heljä Haapamäki-Niemi ja Sari Noponen].
Kuka lohduttaisi nyytiä...
Kuka lohduttaisi nyytiä, joka ahdistuu mediasta?
Välitehtävänä piti käsitellä jotain aihetta, joka huolettaa minua nuorten mediakäytössä. Vaikea nimetä vain yhtä asiaa, sillä niin moni asia huolettaa. Muissa blogeissa ja moodlen keskustelussa onkin tullut esille tosi monta huolenaihetta.
Tuonpa nyt esiin yhden hyvin lievän huolenaiheen, joka on välillä puhuttanut eräälläkin keskustelufoorumilla. Jos netin keskustelupalsta on vapaa kaikenikäisille ja keskustelu pyörii pääosin jonkin harrastuksen ympärillä (esim. lemmikkieläinten), keskustelijoiksi saattaa ajautua melko nuoriakin osanottajia. Tämän oli huomannut myös Suvi Tuominen, joka pohti lasten verkkokeskusteluja artikkelissaan Viisaana verkkoon (ÄOL vuosikirja 2007, s. 93). Aikuiset kuitenkin haluavat välillä puhua "aikuisten juttuja", esimerkiksi seksi- ja parisuhdeasioita. Pitäisikö kyseiset ketjut merkitä otsikkoon jotenkin? Eihän se merkintä estä lasta lukemasta, mutta herättää ehkä lukijan miettimään, haluanko tosiaan lukea tämän ketjun.
Lukijan huomiointi keskustelupalstoilla on kyllä minun nähdäkseni lisääntynyt. Jos ketjussa on jokin raju valokuva, otsikossa voi olla merkintä [Ei herkille!] tai tv-sarjaa käsittelevässä ketjussa voi olla [spoilausvaara]. Näin lukijalla on mahdollisuus suojella itseään.
Lapselle haluaisin opettaa tällaisen varovaisuuden erityisesti netissä linkkien klikkaamiseen. Ei ole kiva kokemus, jos viattomasti klikkaa linkkiä ja sieltä pamahtaa joku goatse tai matotissi.
----------
Viite: Suvi Tuominen 2007: Viisaana verkkoon. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjasta Elämään bittien kanssa [toim. Heljä Haapamäki-Niemi ja Sari Noponen].
Välitehtävänä piti käsitellä jotain aihetta, joka huolettaa minua nuorten mediakäytössä. Vaikea nimetä vain yhtä asiaa, sillä niin moni asia huolettaa. Muissa blogeissa ja moodlen keskustelussa onkin tullut esille tosi monta huolenaihetta.
Tuonpa nyt esiin yhden hyvin lievän huolenaiheen, joka on välillä puhuttanut eräälläkin keskustelufoorumilla. Jos netin keskustelupalsta on vapaa kaikenikäisille ja keskustelu pyörii pääosin jonkin harrastuksen ympärillä (esim. lemmikkieläinten), keskustelijoiksi saattaa ajautua melko nuoriakin osanottajia. Tämän oli huomannut myös Suvi Tuominen, joka pohti lasten verkkokeskusteluja artikkelissaan Viisaana verkkoon (ÄOL vuosikirja 2007, s. 93). Aikuiset kuitenkin haluavat välillä puhua "aikuisten juttuja", esimerkiksi seksi- ja parisuhdeasioita. Pitäisikö kyseiset ketjut merkitä otsikkoon jotenkin? Eihän se merkintä estä lasta lukemasta, mutta herättää ehkä lukijan miettimään, haluanko tosiaan lukea tämän ketjun.
Lukijan huomiointi keskustelupalstoilla on kyllä minun nähdäkseni lisääntynyt. Jos ketjussa on jokin raju valokuva, otsikossa voi olla merkintä [Ei herkille!] tai tv-sarjaa käsittelevässä ketjussa voi olla [spoilausvaara]. Näin lukijalla on mahdollisuus suojella itseään.
Lapselle haluaisin opettaa tällaisen varovaisuuden erityisesti netissä linkkien klikkaamiseen. Ei ole kiva kokemus, jos viattomasti klikkaa linkkiä ja sieltä pamahtaa joku goatse tai matotissi.
----------
Viite: Suvi Tuominen 2007: Viisaana verkkoon. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjasta Elämään bittien kanssa [toim. Heljä Haapamäki-Niemi ja Sari Noponen].
tiistai 22. syyskuuta 2009
Ornitologiaa mediakasvatuksessa?
Suoritan (kammottava sana muuten, inhoan suorittamista) tällä hetkellä myös kurssia Meka P2 ja siihen kuuluu viihdyttäviä tajunnanvirtaluentoja by Suoranta & Vaden. Luentosalin takapenkissä valiteltiin tänään kyseisten luentojen ajelehtivaa luonnetta ja kaivattiin tehokkuutta ynnä selkeää rakennetta. Minä luulen, että kyseisen kurssin ensisijainen päämäärä on saada opiskelijat ajattelemaan ja kyseenalaistamaan. Kurssin päämäärää lähelläkään ei ole tehokas tiedonsiirto, mitä oppimisella yleensä on totuttu ajattelemaan (behaviorislaisittain?). Näyttää siltä, että kurssi on jo hyvää vauhtia matkalla päämääräänsä, koskapa opiskelijat oli saatu ajattelemaan (kurssin sisältöä) ja kyseenalaistamaan (luennoitsijoiden kyvyt).
Minusta herrojen Suoranta & Vaden luennointitavasta voi ottaa paljon oppia. Jos siis haluaa päästä luennoitsijana vähällä vaivalla. :) Mikään ei siirrä paremmin vastuuta opiskelijalle itselleen kuin hieman vastuuton opettaja. Sopivalla tavalla vastuuta välttelevä ohjaaja pakottaa oppilaan itseohjautuvaksi (ellei oppilas turhaudu täysin ja luovuta kesken leikin). Erityisesti kehun luennon keskustelevaa ja opiskelijoita aktivoivaa otetta.
Tänään siellä Meka P2:n luennolla katsottiin YouTubesta tallennetta, joka löytyy nimellä Niilin hanhet. Erittäin hauska pätkä. Tunsin itseni sivistyneeksi ja trendien aallonharjan ratsuttareksi, sillä olin nähnyt ko. videon jo aiemmin. Minä siis selvästi seuraan aikaani, wohoo. Lisäksi pääsin vielä pätemään luennolla kertomalla Aku Ankka -lehden tarinasta, jossa Pelle Peloton tekee Ankkalinnasta täysin automaattisesti toimivan kaupungin. Kyllä kannatti toissa viikolla tilata puhelinmyyjältä Akkari, heti se palkittiin. Aku Ankkaa lukiessa on aina ajan hermolla.
Niin, se ornitologia: hanhet ja ankat tietysti.
Minusta herrojen Suoranta & Vaden luennointitavasta voi ottaa paljon oppia. Jos siis haluaa päästä luennoitsijana vähällä vaivalla. :) Mikään ei siirrä paremmin vastuuta opiskelijalle itselleen kuin hieman vastuuton opettaja. Sopivalla tavalla vastuuta välttelevä ohjaaja pakottaa oppilaan itseohjautuvaksi (ellei oppilas turhaudu täysin ja luovuta kesken leikin). Erityisesti kehun luennon keskustelevaa ja opiskelijoita aktivoivaa otetta.
Tänään siellä Meka P2:n luennolla katsottiin YouTubesta tallennetta, joka löytyy nimellä Niilin hanhet. Erittäin hauska pätkä. Tunsin itseni sivistyneeksi ja trendien aallonharjan ratsuttareksi, sillä olin nähnyt ko. videon jo aiemmin. Minä siis selvästi seuraan aikaani, wohoo. Lisäksi pääsin vielä pätemään luennolla kertomalla Aku Ankka -lehden tarinasta, jossa Pelle Peloton tekee Ankkalinnasta täysin automaattisesti toimivan kaupungin. Kyllä kannatti toissa viikolla tilata puhelinmyyjältä Akkari, heti se palkittiin. Aku Ankkaa lukiessa on aina ajan hermolla.
Niin, se ornitologia: hanhet ja ankat tietysti.
torstai 17. syyskuuta 2009
Kriittisyys - pois se minusta!
Kukapa tohtisi tällaisella kurssilla (tai muutenkaan) myöntää olevansa kritiikitön mediankuluttaja? Niin, en minäkään. En siis usko kaikkea, mitä lukee "mustaa valkoisella" tai pikseleitä ruudulla. Joskus minua vaan ärsyttää sellainen ylenpalttinen kriittisyys pelkän kritisoinnin vuoksi.
Ei ole olemassa objektiivista tekstiä. Kaikki on subjektiivista, kaikki teksti suodattuu tekijänsä näkökulman kautta. Kenties ei ole olemassa edes objektiivista todellisuutta, ehkä kaikki tässä maailmassa on vain näkökulmia. Kannattaako sitten siis ärsyyntyä ja kritikoida niin kauheasti lukiessaan "puolueellista mediaa". Totta kai se on puolueellista. Sitä tekevät ihmiset, se ei ole mitään taivaasta annettua Jumalan sanaa! Aplodit siitä, että tunnistaa tekstistä kirjoittajan näkökannan, mutta entä sitten? No esimerkiksi jotkut tuttavani eivät voi edes avata Aamulehteä, koska se on liian ärsyttävää.
Minusta se alkaa mennä jo vähän liian pitkälle. Minäkin välttelen tiettyjä keskustelufoorumeja tai ainakin niiden tiettyjä ketjuja, jos tiedän aihepiirin ärsyttävän liikaa sen hetkiseen mielentilaani nähden, mutta tavallinen sanomalehti ei yleensä ylitä kipukynnystä. Sanomalehden aiheet eivät kosketa persoonaani eivätkä minulle henkilökohtaisesti rakkaita asioita, joten lehtijuttuja voin lukea ilman sydänveren purskahduksia. Mielipidepalsta saattaa joskus aiheuttaa savun kehittymistä aivoissa, mutta sehän onkin tekstityypiltään verrattavissa foorumikirjoitteluun.
Ei ole olemassa objektiivista tekstiä. Kaikki on subjektiivista, kaikki teksti suodattuu tekijänsä näkökulman kautta. Kenties ei ole olemassa edes objektiivista todellisuutta, ehkä kaikki tässä maailmassa on vain näkökulmia. Kannattaako sitten siis ärsyyntyä ja kritikoida niin kauheasti lukiessaan "puolueellista mediaa". Totta kai se on puolueellista. Sitä tekevät ihmiset, se ei ole mitään taivaasta annettua Jumalan sanaa! Aplodit siitä, että tunnistaa tekstistä kirjoittajan näkökannan, mutta entä sitten? No esimerkiksi jotkut tuttavani eivät voi edes avata Aamulehteä, koska se on liian ärsyttävää.
Minusta se alkaa mennä jo vähän liian pitkälle. Minäkin välttelen tiettyjä keskustelufoorumeja tai ainakin niiden tiettyjä ketjuja, jos tiedän aihepiirin ärsyttävän liikaa sen hetkiseen mielentilaani nähden, mutta tavallinen sanomalehti ei yleensä ylitä kipukynnystä. Sanomalehden aiheet eivät kosketa persoonaani eivätkä minulle henkilökohtaisesti rakkaita asioita, joten lehtijuttuja voin lukea ilman sydänveren purskahduksia. Mielipidepalsta saattaa joskus aiheuttaa savun kehittymistä aivoissa, mutta sehän onkin tekstityypiltään verrattavissa foorumikirjoitteluun.
Kuka ATK:ta tarvii?
Niin, sitä minä mietin yläasteella ja lukiossa, kun olisi voinut ottaa valinnaisia ATK-kursseja. En minä ainakaan, tai jos nyt jotain tarvii, niin sen voi opetella kotonakin. Enkä silti hirveesti jaksanut kotona opetella, mutta tarvittaessa sain ohjausta äidiltäni, joka toimi atk-opettajana. Sitten ne asiat tulivat vastaan muissa opinnoissa, kun tarvittiin tekstinkäsittelyä esitelmien tekoon ja taulukkolaskentaa fysiikan työselostuksiin. Minun aikanani ATK-opetus taisi olla kouluissa enemmän ohjelmien ja koneiden käyttämistä kuin mediakasvatusta. Lukiossa sitten opeteltiin vähän jotain hakukoneiden käyttöä (mm. uskonnontunneilla!), mutta lukio ei järjestänyt esim. sähköpostiosoitteita oppilaille. Koulun tiedotus ei vielä toiminut sähköisessä mediassa 90-luvun Pälkäneellä.
Kouluopetuksessa mediakasvatus sisälsi lähinnä sanomalehdet ja tv-ohjelmat. Etenkin lukiossa äidinkielenopettaja koitti saada meidän päihimme iskostettua mediakriittisyyttä, kun katselimme jotain tv:n talk show'ta tunneilla. Ei siitä silti mitään oikein mieleen jäänyt silloin. Oli vaan mukavaa, että tuntia kului tv:n katseluun, ei sen opetuksellista arvoa osannut ajatella. Harmi, saattoihan opettajalla olla hyvinkin pätevät pedagogiset agendat taustalla.
Itse olen mediakasvattanut isoäitini käyttämään kännykän tekstareita. Äitiäni olen opastanut facebookin käytössä. Onhan se mukava huomata, ettei itse ole enää pelkkä vastaanottava osapuoli, vaan minulla on läheisilleni jotain annettavaa, jotain mitä he haluavat oppia.
Mediakasvatusta olen siis saanut tavalla jos toisellakin: sekä "virallista tietä" koulussa, että epävirallisesti kotona ja kavereilta. Tärkein vertaisopettaja taisi olla se kaverini, joka opasti minut irkkaamisen maailmaan. IRC:n merkitystä elämälleni en osaa yhtäkkiä yhdessä lauseessa analysoidakaan, mutta luultavasti olisin viettänyt 10 vuotta elämästäni hyvin eri tavalla, jos en olisi kyseiseen mediaan tutustunut teini-ikäisenä.
Kouluopetuksessa mediakasvatus sisälsi lähinnä sanomalehdet ja tv-ohjelmat. Etenkin lukiossa äidinkielenopettaja koitti saada meidän päihimme iskostettua mediakriittisyyttä, kun katselimme jotain tv:n talk show'ta tunneilla. Ei siitä silti mitään oikein mieleen jäänyt silloin. Oli vaan mukavaa, että tuntia kului tv:n katseluun, ei sen opetuksellista arvoa osannut ajatella. Harmi, saattoihan opettajalla olla hyvinkin pätevät pedagogiset agendat taustalla.
Itse olen mediakasvattanut isoäitini käyttämään kännykän tekstareita. Äitiäni olen opastanut facebookin käytössä. Onhan se mukava huomata, ettei itse ole enää pelkkä vastaanottava osapuoli, vaan minulla on läheisilleni jotain annettavaa, jotain mitä he haluavat oppia.
Mediakasvatusta olen siis saanut tavalla jos toisellakin: sekä "virallista tietä" koulussa, että epävirallisesti kotona ja kavereilta. Tärkein vertaisopettaja taisi olla se kaverini, joka opasti minut irkkaamisen maailmaan. IRC:n merkitystä elämälleni en osaa yhtäkkiä yhdessä lauseessa analysoidakaan, mutta luultavasti olisin viettänyt 10 vuotta elämästäni hyvin eri tavalla, jos en olisi kyseiseen mediaan tutustunut teini-ikäisenä.
sunnuntai 13. syyskuuta 2009
BB-arvoja BB-mediassa BB-nuorille
Taas on syksy. Mistäkö sen nykyään huomaa? Siitä, että mikä tahansa sana voi saada mediassa etuliitteen BB (ja saakin). BB-tissit eivät kuulu enää Brigitte Bardot'lle vaan kenties BB-Minnalle, joka harrasti "sitä" BB-Esa J:n kanssa (lähde: Aamulehti). Tässäpä loistokas aasinsilta blogini aiheeseen. :)
MekaP1-kurssin viikkotehtävään ei kuulunut ihmisten jakaminen Slummin ja Paratiisin asukkaisiin, eikä edes peittojen heiluttelu, vaan tehtävässä piti tutkia "teeman mediakasvatus ilmenemistä eri viestimissä" ja kirjata ylös yksi tapaus. Poimin heti torstain Aamulehdestä mielipidesivulta kolmen kirjoittajan hyökkäyksen BB:tä ja sen "markkinoimia arvoja" vastaan. Aamulehti oli poiminut näkyviin sitaatin "En usko, että kukaan vanhemmista toivoo jälkipolvelle samanlaista arvomaailmaa [kuin BB ja Sub-kanava markkinoivat]".
Kurssikirjamme Näkökulmia mediakasvatukseen artikkelissa Mediakasvatus nuorisotyössä (s. 152) mainitaan eräs mediakasvatuksen taustakäsitys, "jossa nuori nähdään haavoittuvana, mutta myönteistä potentiaalia kehityskaaressaan kohti aikuisuutta". En tajua tuota lainaamaani lausetta, siinä lienee jokin sijapäätevirhe tai ehkä lopusta puuttuu sanoja, mutta tartun sanaan "haavoittuva". Oikeastaaan parempi kielikuva voisi olla "haavaisa", sillä ilmeisesti nuorten oletetaan suorastaan imevän mediasta arvokäsityksiä avoimiin haavoihinsa. Samaisen kurssikirjamme artikkelissa Pienten lasten mediakasvatus (s. 131) kuitenkin todetaan lohdullisesti, että "Kodin antama aktiivinen, kyseenalaistava, valikoiva ja rakentava malli suojelee lasta median haitallisilta vaikutuksilta ja ohjaa lasta --."
Aamulehden mielipidekirjoittaja Timo Kivinen Jyväskylästä on jo lähdössä taisteluun mediavaltaa vastaan. Juuri hän on kirjoituksessaan huolissaan Sub-kanavan markkinoimasta arvomaailmasta. Myös nimimerkki Queen valittelee, että moni tenava ja teini ottaa tästä sekoilusta mallia omiin puuhiinsa. Aamulehden Sunnuntai-liitteen kolumnisti Jyrki Lehtola sen sijaan tuumii palstallaan, että BB näyttää lähinnä varoittavaa esimerkkiä, eivätkä katsojat suinkaan samaistu BB-hahmoihin vaan etäännyttää itsensä heistä (tämä saattoi olla aika pitkälle viety tulkinta Jyrki Lehtolan kolumnista, heh heh).
No se katsojista, mutta entäpä nämä edellämainitut BB-hahmot? Onko kukaan huolissaan heidän arvomaailmansa kehittymisestä ja mediakasvatuksestaan? Sirkku Kotilaisen artikkelissa Mediakasvatus nuorisotyössä miten omien filmien tekeminen on ollut osa nuorisotyötä jo vuosikymmeniä. Nuoria on rohkaistu osallistumaan, olemaan aloitteellisia ja tekemään itse mediaa. Sitähän nämä parikymppiset BB-hahmot nyt tekevät: osallistuvat mediaan ja ilmaisevat itseään "liittymisen ja tekemisen kautta" (emt. s. 153). Itsessäni on herännyt kysymys, miten valmiita jotkut 20-vuotiaat ovat tähän medialeikkiin. Tiedostavatko he taustalla olevat vaikuttimet? Kuvittelevatko he voivansa ohjailla tapahtumien kulkua ja ohjelman sisältöä? BB-talossa asukkaat kyllä ansiokkaasti keskustelevatkin jo siitä, millaisen kuvan kansa heistä saa tv:n välityksellä. Nuoret tuntuvat ymmärtävän, että tv:n välittämä kuvaus ei ole aina kovin realistinen.
Tässä kohtaa blogikirjoitusta mieleni tekee mennä pelastamaan mies puuroa sylkevältä vauvalta ja toisinpäin. Olikohan tässä kirjoituksessa jokin punainen lanka? Kertokaa, jos löydätte! :)
Lähteet: Aamulehti ja Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.
MekaP1-kurssin viikkotehtävään ei kuulunut ihmisten jakaminen Slummin ja Paratiisin asukkaisiin, eikä edes peittojen heiluttelu, vaan tehtävässä piti tutkia "teeman mediakasvatus ilmenemistä eri viestimissä" ja kirjata ylös yksi tapaus. Poimin heti torstain Aamulehdestä mielipidesivulta kolmen kirjoittajan hyökkäyksen BB:tä ja sen "markkinoimia arvoja" vastaan. Aamulehti oli poiminut näkyviin sitaatin "En usko, että kukaan vanhemmista toivoo jälkipolvelle samanlaista arvomaailmaa [kuin BB ja Sub-kanava markkinoivat]".
Kurssikirjamme Näkökulmia mediakasvatukseen artikkelissa Mediakasvatus nuorisotyössä (s. 152) mainitaan eräs mediakasvatuksen taustakäsitys, "jossa nuori nähdään haavoittuvana, mutta myönteistä potentiaalia kehityskaaressaan kohti aikuisuutta". En tajua tuota lainaamaani lausetta, siinä lienee jokin sijapäätevirhe tai ehkä lopusta puuttuu sanoja, mutta tartun sanaan "haavoittuva". Oikeastaaan parempi kielikuva voisi olla "haavaisa", sillä ilmeisesti nuorten oletetaan suorastaan imevän mediasta arvokäsityksiä avoimiin haavoihinsa. Samaisen kurssikirjamme artikkelissa Pienten lasten mediakasvatus (s. 131) kuitenkin todetaan lohdullisesti, että "Kodin antama aktiivinen, kyseenalaistava, valikoiva ja rakentava malli suojelee lasta median haitallisilta vaikutuksilta ja ohjaa lasta --."
Aamulehden mielipidekirjoittaja Timo Kivinen Jyväskylästä on jo lähdössä taisteluun mediavaltaa vastaan. Juuri hän on kirjoituksessaan huolissaan Sub-kanavan markkinoimasta arvomaailmasta. Myös nimimerkki Queen valittelee, että moni tenava ja teini ottaa tästä sekoilusta mallia omiin puuhiinsa. Aamulehden Sunnuntai-liitteen kolumnisti Jyrki Lehtola sen sijaan tuumii palstallaan, että BB näyttää lähinnä varoittavaa esimerkkiä, eivätkä katsojat suinkaan samaistu BB-hahmoihin vaan etäännyttää itsensä heistä (tämä saattoi olla aika pitkälle viety tulkinta Jyrki Lehtolan kolumnista, heh heh).
No se katsojista, mutta entäpä nämä edellämainitut BB-hahmot? Onko kukaan huolissaan heidän arvomaailmansa kehittymisestä ja mediakasvatuksestaan? Sirkku Kotilaisen artikkelissa Mediakasvatus nuorisotyössä miten omien filmien tekeminen on ollut osa nuorisotyötä jo vuosikymmeniä. Nuoria on rohkaistu osallistumaan, olemaan aloitteellisia ja tekemään itse mediaa. Sitähän nämä parikymppiset BB-hahmot nyt tekevät: osallistuvat mediaan ja ilmaisevat itseään "liittymisen ja tekemisen kautta" (emt. s. 153). Itsessäni on herännyt kysymys, miten valmiita jotkut 20-vuotiaat ovat tähän medialeikkiin. Tiedostavatko he taustalla olevat vaikuttimet? Kuvittelevatko he voivansa ohjailla tapahtumien kulkua ja ohjelman sisältöä? BB-talossa asukkaat kyllä ansiokkaasti keskustelevatkin jo siitä, millaisen kuvan kansa heistä saa tv:n välityksellä. Nuoret tuntuvat ymmärtävän, että tv:n välittämä kuvaus ei ole aina kovin realistinen.
Tässä kohtaa blogikirjoitusta mieleni tekee mennä pelastamaan mies puuroa sylkevältä vauvalta ja toisinpäin. Olikohan tässä kirjoituksessa jokin punainen lanka? Kertokaa, jos löydätte! :)
Lähteet: Aamulehti ja Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Yks median määrittely, kiitos.
Voi mahoton, miten paljon noita blogeja pukkaa tälle kurssille! Olisi tosi mielenkiintoista lukea niitä kaikkia tai ainakin monia, mutta vuorokaudesta loppuu aika kesken. Välillä pitäisi itsekin jotain kirjoittaa. Toisten blogeista näyttää löytyvän hyviä ajatuksia ja virikkeitä jo nyt, itselle tulee rimakauhu ja julkaisupaineita. Lukijoistahan tässä taistellaan keskenämme, eikö niin? Nyt siis yritän epätoivoisesti pitää teidät armaat lukijani mukanani kurssin hamaan loppuun asti!
Eräs blogini lukija herätti minut kysymyksellä, mitä kaikkea media on. Itse yritän ajatella käsitettä 'media' mahdollisimman laajasti, mutta törmään jatkuvasti siihen, että sekoitan käsitteet 'teksti' ja 'media'. Tekstithän ovat muutakin kuin kirjallisia tuotoksia, on myös suullisesti tuotettuja tekstejä. Oikeastaan kaikki tuotettu kieliaines on tekstiä. Kaikki teksti ei kuitenkaan ole mediatekstiä. Onneksi on Wikipedia, joka määrittelee asian puolestani:
Olen vasta selaillut kurssikirjaamme (Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007), ja tähän mennessä en huomannut sieltä selkeää median määrittelyä. Toki on oletettavaa, että mediakasvatuksesta kiinnostuneet lukijat ovat jo muodostaneet käsityksensä siitä, mitä on media.
Eräs blogini lukija herätti minut kysymyksellä, mitä kaikkea media on. Itse yritän ajatella käsitettä 'media' mahdollisimman laajasti, mutta törmään jatkuvasti siihen, että sekoitan käsitteet 'teksti' ja 'media'. Tekstithän ovat muutakin kuin kirjallisia tuotoksia, on myös suullisesti tuotettuja tekstejä. Oikeastaan kaikki tuotettu kieliaines on tekstiä. Kaikki teksti ei kuitenkaan ole mediatekstiä. Onneksi on Wikipedia, joka määrittelee asian puolestani:
Media voi viitata sekä tiedon tallentamiseen (esimerkiksi levyke, kiintolevy) että tiedon lähettämiseen (esimerkiksi Internet, televisio, radioaalto). --Oleellista on siis väline. Mitäs sitten tuo joukkoviestin tarkoittaa tässä yhteydessä? Viestintävälinettä, jonka avulla sama viesti voitaisiin välittää kokonaiselle joukolle ihmisiä? Mielestäni tuo ei juurikaan rajaa median käsitettä, sillä lähes mikä tahansa väline voi tarvittaessa välittää viestin useille henkilöille. Otetaan esimerkiksi kirje: tavallisesti sen lukee vain yksi ihminen eli kirjeen vastaanottaja, mutta kiertokirje välittää viestin jo sadoille ihmisille. Wikipedian teksti korostaa sitä, että pelkkä väline ei vielä tee mediaa, vaan mukaan tarvitaan sisältö eli mediateksti. Tämä 'teksti' voi olla myös kuvia tai symboleja, eikä se välttämättä sisällä lainkaan kirjoitettua tai puhuttua kieltä. Siksi pohdin, onko kellonajan katsominen kännykästä mediaa? Kännykkä on joukkoviestin ja kellonaika on sisältöä. Mielipiteitä?
Media on nykyään hyvinkin laaja käsite. Se voi olla lehtien, television ja radion ohella vaikkapa valokuva, kahvilan servietti, polttoainepumppu tai kuumailmapallo. -- Yleiseltä merkitykseltään media on mikä tahansa joukkoviestin.
Olen vasta selaillut kurssikirjaamme (Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007), ja tähän mennessä en huomannut sieltä selkeää median määrittelyä. Toki on oletettavaa, että mediakasvatuksesta kiinnostuneet lukijat ovat jo muodostaneet käsityksensä siitä, mitä on media.
maanantai 7. syyskuuta 2009
Yks tavallinen mediapäivä
Mediaa käytetään kuin pikaruokaa, mieluiten se otetaan mukaan ja "syödään" matkalla. Ei ole aikaa jäädä ravintolaan - paitsi ehkä rautatieasemalla junaa odotellessa. Media on läsnä joka paikassa, sitä tulee naposteltua huomaamatta pitkin päivää. Kurssin eka välitehtävä liittyykin juuri tähän: kirjaa ylös kaikki media, jota olet kuluttanut yhden vuorokauden aikana.
Maanantai 7.9.2009
- Hain Aamulehden eteisestä ja vilkaisin etusivun otsikot ennen yliopistolle lähtöä.
- Luin bussissa selkänojiin liimatut mainokset (mainostaja oli www.rauta.fi).
- Olin unohtanut kännykän kotiin, joten luentotauolla lähetin sähköpostia miehelleni lounastreffeistä. Samalla tuli vilkaistua Tampereen yliopiston etusivua.
- Ainedidaktiikan tunnilla katselin PowerPointeja, luin pari artikkelia, ja katsoin pari videota YouTubesta. Nämä kaikki mediapätkät tarjosi siis kurssin opettaja meille oppilaille. Mediakasvatuksen luennolla taidettiin katsella jotain mediaesitystä myös.
- Kotimatkalla bussissa lueskelin seiskaluokan äikänkirjaa Taito.
- Kotiin tultuani selasin postin tuomat mainokset ja avasin tietokoneeni. Luin sähköpostit ja seuraamani nettifoorumit, vilkaisin kaveriporukan irkkikanavan (ei mitään kommentteja). Luin myös facebookin etusivun uusimmat päivitykset.
- Mieheni luukutti musiikkia Spotifystä, väliin sieltä kuului mainoksia.
- Kun kotitöiltä ja vauvanhoidolta ehdin, luin hetkittäin sanomalehtiä, joita en ollut viikonloppuna ehtinyt lukea.
- Illan mittaan kävin välillä tietokoneella katsomassa, onko tullut uusia viestejä sähköpostiin, facebookiin, keskustelufoorumeille, irkkiin tai meseen. Kirjoitin yhden vastauksen foorumipalstalle ja tykkäilin facebookissa, pari kommenttiakin kirjoitin kavereille. Pitäisi varmaan sitä facebook-tilaakin päivittää taas...
- Perustin blogin ja kirjoitin ensimmäisen juttuni siihen.
- Pelasin lautapeliä.
+ Sikäli erikoinen päivä, etten avannut tv:tä ollenkaan.
Maanantai 7.9.2009
- Hain Aamulehden eteisestä ja vilkaisin etusivun otsikot ennen yliopistolle lähtöä.
- Luin bussissa selkänojiin liimatut mainokset (mainostaja oli www.rauta.fi).
- Olin unohtanut kännykän kotiin, joten luentotauolla lähetin sähköpostia miehelleni lounastreffeistä. Samalla tuli vilkaistua Tampereen yliopiston etusivua.
- Ainedidaktiikan tunnilla katselin PowerPointeja, luin pari artikkelia, ja katsoin pari videota YouTubesta. Nämä kaikki mediapätkät tarjosi siis kurssin opettaja meille oppilaille. Mediakasvatuksen luennolla taidettiin katsella jotain mediaesitystä myös.
- Kotimatkalla bussissa lueskelin seiskaluokan äikänkirjaa Taito.
- Kotiin tultuani selasin postin tuomat mainokset ja avasin tietokoneeni. Luin sähköpostit ja seuraamani nettifoorumit, vilkaisin kaveriporukan irkkikanavan (ei mitään kommentteja). Luin myös facebookin etusivun uusimmat päivitykset.
- Mieheni luukutti musiikkia Spotifystä, väliin sieltä kuului mainoksia.
- Kun kotitöiltä ja vauvanhoidolta ehdin, luin hetkittäin sanomalehtiä, joita en ollut viikonloppuna ehtinyt lukea.
- Illan mittaan kävin välillä tietokoneella katsomassa, onko tullut uusia viestejä sähköpostiin, facebookiin, keskustelufoorumeille, irkkiin tai meseen. Kirjoitin yhden vastauksen foorumipalstalle ja tykkäilin facebookissa, pari kommenttiakin kirjoitin kavereille. Pitäisi varmaan sitä facebook-tilaakin päivittää taas...
- Perustin blogin ja kirjoitin ensimmäisen juttuni siihen.
- Pelasin lautapeliä.
+ Sikäli erikoinen päivä, etten avannut tv:tä ollenkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
