Ylen onnellinen mediakäyttäjä

Hah haa, fiksuimmat jo hoksasivat sanaleikkini otsikossa. Katselin eilen onnellisena Ylen tv-ohjelmia, Mansikkapaikkaa ja Elämä pelissä -ohjelmaa. Kyllä oli leppoista kuunnella ja katsella Mikko Kuustosen rauhallisesti haastattelemaa Eila Roinetta, joka tarinoi kotoisella murteella. Elämä pelissä kirvoitti tietysti kyyneleet Ville Pusan puoliorvon tyttären vuoksi.

Tämän media-annoksen jälkeen rupesin miettimään omia medialukutaitojani. Ainakin osasin ohjelman loputtua surffata juontajan kehotuksesta osoitteeseen yle.fi/elamapelissa ja tehdä siellä onnellisuustestin. Osaan myös blogissani kertoa siitä teille. Tekniset taidot siis lienevät tyydyttävällä tasolla.

Kriittisestä arvioinnista en sitten osaa sanoa. Huomaan liian usein valuvani vastaanottajan rooliin, tai vaikutun niin paljon näkemästäni, että tunteet alkavat hallita järjen sijaan. Sanotaanhan sitä, että ihminen on taipuvainen pitämään ensivaikutelman mukaisen ajattelutavan, vaikka myöhemmin saisi päinvastaista informaatiota. Toivottavasti en sentään ole aivan niin uppiniskainen, vaan mielestäni osaan myös tuulettaa näkemyksiäni uuden tiedon valossa.

Kantapään kautta olen oppinut myös sen, miten laaja yleisö netissä julkaistulla kirjoituksella voi olla, vaikka sen kirjoittaisi nimimerkin suojissa jollakin syrjäisellä keskustelufoorumilla. Kokemuksista huolimatta on edelleen kovin helppo langeta lörpöttelyyn, kun kuvittelee lukijoiden olevan vain niitä vanhoja tuttuja foorumikavereita. Vaikka foorumitekstin voisikin poistaa jälkeenpäin, se on voinut jo tallentua hakukoneiden muistiin, tai se on talletettu jonkun vastausviestiin, tms. Tästä varoittaa myös Suvi Tuominen artikkelissaan Viisaana verkkoon (s. 93).


-----
Viite: Suvi Tuominen 2007: Viisaana verkkoon. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjasta Elämään bittien kanssa [toim. Heljä Haapamäki-Niemi ja Sari Noponen].